Helmi Kekkonen: Vieraat

Mies lähtee ostamaan kukkia, ja vaimo jää tekemään illanistujaisten viime valmisteluja. Vieraat alkavat saapua, mutta miestä ei kuulu takaisin.

Siinä alkutilanne Helmi Kekkosen romaanissa Vieraat. Jotain on pielessä, mutta mitä? Asiaa aletaan keriä auki, ja taustat paljastuvat pala palalta. 

Jokaisessa luvussa puhuu eri ihminen. Hän sanoo jotain Senjasta ja hänen miehestään Lauristakin, mutta enimmälti jokainen puhuu omista asioistaan.

Vahinko, että Helmi Kekkonen ei ota tarinasta irti ollenkaan kaikkea, mitä alku mahdollistaisi. Tarina kulkee pintaliitoa, kukaan henkilöistä ei kosketa, sillä kehenkään ei ehdi tutustua, kun mennään jo seuraavaan. Ikään kuin kirjailija olisi miettinyt juonen, jonka hän sitten kirjoittaa puhtaaksi, mutta hän ei elä sitä. Tulee olo, että katsoo nukketeatteria.

Juhlien emännän, Senjan, ongelman arvaa nopeasti. Hän haluaisi lapsen, mutta saa keskenmenon toisensa jälkeen.

Varoitus, nyt seuraa juonipaljastus: 

Lauri ei halua lasta, mutta ei ole saanut sanotuksi sitä. Senjan elämä keskittyy yhä enemmän lapsen saannin ympärille, ja samaa tahtia kasvaa Laurin ahdistus. Lauri pelkää Senjan reaktiota, jos hän sanoo, että ei halua koko lasta.

Siitä olisi saanut hyvän romaanin, jos kirjailija olisi laittanut pakettiin 100-200 sivua lisää (nyt sivuja on 191) ja  sukeltanut Senjan ja Laurin elämään.

Sen sijasta hän siirtyy aina uuteen henkilöön. Jokaisella on oma ongelmansa, ja lyhyissä luvuissa niitä vain sivutaan. Kun teemoja heittää esiin jonossa, mistään ei muodostu sen enempää.

Mietin, miksei kustannustoimittaja ole sanonut, että karsi, tiivistä, kirjoita se yksi vahva tarina, joka tämän sisällä on raakileena. Nyt tuloksena on ohut kirja, sujuvasti kirjoitettu mutta yhdentekevä.

Harper Leen kustannustoimittaja teki sen aikanaan, hän ei hyväksynyt Kaikki taivaan linnut –kirjaa, vaan sanoi, että nosta sieltä esiin Scout Finch ja kirjoita hänen tarinansa. Harper Lee teki niin, ja tuloksena oli yksi parhaimmista vuosien aikana lukemistani kirjoista: 

Harper Lee Kuin surmaisi satakielen, Kaikki taivaan linnut

Samaa otetta olisin toivonut myös Synnintekijät-käsikirjoituksen eteensä saaneelta kustannustoimittajalta: keskity siihen, mitä haluat sanoa, äläkä puhu niin paljon muuta.

Pauliina Rauhala Synninkantajat

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla– kolmas kerta

Luin eilen loppuun Täällä Pohjatähden alla –romaanin, ja on mielenkiintoista, miten jäin elämään siihen maailmaan. Ihmiset ovat niin totta. Kyläyhteisö on totta. Ja tapahtumat ovat totta.

Sellaisia kyläyhteisöjä Suomi oli pitkään täynnä. Yhteisöjä, joissa kaikki tunsivat toisensa ja toistensa suvut. Joissa toisaalta lapsi kantoi isänsä leimaa, toisaalta reppanat ja vammaiset hyväksyttiin kyseenalaistamatta osaksi yhteisöä. Joissa autettiin naapuria, silloinkin vaikka ei niin ystäviä oltu, koska ihmistä kuuluu auttaa, kun hän apua tarvitsee.

Luin kirjan nyt kolmannen kerran. Ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, ja silloin tärkeää oli juoni, mitä sitten tapahtuu, kuka saa kenet tai ei saa, kuka kuolee, kuka ei.

Toisen kerran tartuin 1500 sivun pakettiin kolmevitosena. Sillä kertaa päällimmäiseksi jäi Suomen lähihistoria, jonka Linna konkretisoi kyläyhteisön arjeksi. Noista syistä päädyttiin kansalaissotaan, noin eteni Lapuan liike, noin syttyi talvisota.

Eniten mietin silloin kansalaissodan syitä ja seurauksia. Ihmettelin, miksi valtaapitävät eivät parantaneet vähäväkisten tilannetta ajoissa ja vapaaehtoisesti, vaan ajoivat köyhälistön vaatimuksillaan jamaan, jossa katkeruuden malja täyttyi kukkuroilleen, työväenlaulua siteeraten. Ei ole inhimillistä, jos torpparilta vaaditaan 12 tunnin työpäivät isännän pellolla ja sen jälkeen on vielä tehtävä omat peltotyöt, jotta saa perheelle talveksi ruokaa – sieltä juontaa sanonta ”Kuu on torpparin aurinko”. Kun aikansa raataa vuorokaudet ympäri nukkumatta välillä silmällistäkään, rupeaa hyvä tahto rapisemaan keneltä vain.

Nyt päätin lukea kirjan vielä kerran. Tiesin jo, mitä tapahtuu, ei ollut kiire päästä juonessa eteenpäin, ja luin rauhallisesti jokaisen lauseen.

Kolmannella lukukerralla päällimmäiseksi nousivat ihmiset.

Linna tekee ihmisissään mestarillista työtä. Kukaan ei ole yksinomaan hyvis tai pahis, vaan jokainen on ihminen hyvine puolineen ja puutteineen, joskin toisissa on enemmän hyvää kuin toisissa. Linna kuvaa taitavasti myös ihmisten motiiveja, sekä tietoisia että tiedostamattomia. Harva isäntä tai emäntä päättää olla ilkeä tai ahne, ja niinpä sellaiset piirteet pyritään pukemaan parempaan kaapuun.

Kosto elää, puolin ja toisin. Uudessa Tuntemattomassa sotilaassa on kohtaus, jossa Vanhala kysyy esimiehilleen ärsyyntyneeltä Rokalta: “Oletko ajatellut, olisiko sinussakin syytä?”. Saman kysymyksen olisi voinut esittää Pohjantähden ihmisille, kun syy oli aina muissa, ja harva kysyi, olisiko minun tullut tehdä jotain toisin.

Töyryn isäntä häätää Laurilan Anttoon perheineen torpasta, kun hänen pinnansa katkeaa Laurilan jatkuvaan räksyttämiseen ja tahalliseen töiden huonosti tekemiseen. Ennen kuin punaiset lähtevät jääkäreitä pakoon, Anttoon poika Uuno menee Töyrylle ja ampuu isännän kostoksi. Kun valkoiset sitten tulevat Hennalan vankileirille etsimään oman kylän punaisia, mukana on Töyryn poika. Uuno löytyy, ja kun päästään metsätielle, taas kostetaan ja viimeisen päälle.

Vankileirit olivatkin oma lukunsa. Vaikka jo tietää, että ihmisiä ammuttiin rivi riviltä kuoppiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen, silti niistä lukeminen järkytti. Koskelan pojat, suutari Halme, Laurilan Elma ja muut olivat tulleet tutuiksi, ja vaikka he olivat fiktiivisiä, tapahtumat olivat silti totta, sillä sen kohtalon kokivat tuhannet.

Tuomareina olivat etenkin aluksi asianosaiset, isännät ja muut kunnan nimimiehet, ja niinsanotussa oikeudenkäynnissä kosto oli pääpointti, ei kohtuullisuus tai oikeudenmukaisuus. Samalla kostolinjalla punaisia näännytettiin vankileireillä nälkään.

Kosto, pikkusieluisuus, matalamielisyys - sitäkö tämä kansa on? Kirjaa lukiessa tulee sääli: eikö olisi jo aika nousta tuon yläpuolelle, ajatella laajemmin, katkaista kaunan, katkeruuden ja vihan kierre, siitä ei seuraa lopulta kenellekään mitään hyvää.

Mutta on kirjassa muunkinlaisia ihmisiä, kuten vanhoja viisaita naisia, sellaisia kuin Koskelan Alma, joka vastoinkäymisten tullessa sanoo, että ei ole vielä aamu jäänyt tulematta yön jälkeen. On Elina, josta kasvaa valoisa vanha nainen - toisin kuin äidistään, jonka uskovaisuus kutistuu vanhemmiten kireäksi tuomitsemiseksi. Uskovainen on Elinakin mutta päinvastaisella tavalla: kun häneltä pojat kuolevat, hän turvaa uskoonsa, saa siitä lohdutusta, ja se muuttuu hänessä rauhaksi ja luottamukseksi jälleennäkemiseen.

On myös reiluja vanhoja isäntiä kuten Kylä-Pentin isäntä ja terävänoivaltavia nuorempia kuten Kivivuoren Janne.

Aiemmin en ollut pannut merkille hämäläisen kyläyhteisön miesten tapaa uhota. Se olisi aika rasittavaa kuunneltavaa pitemmän päälle, onneksi perinne on aika hyvin katkennut.

Tunteita ei myöskään saanut näyttää, paitsi uhoa ja vihaa. Kaikki piti niellä lapsesta asti niin itkut kuin hempeät tunteet. Hempeily oli tosi noloa, edes pikkupoika ei saanut istua äiten sylissä, koska se oli epämiehekästä. Siitä on menty jättiharppaus eteenpäin.

Sitäkään en aiemmilta lukukerroilta muistanut, miten kirjassa kiroillaan koko ajan. Jos nyt on vittu adjektiivina ja pilkkuna, silloin olivat perkeleet ja saatanat. Kylä kuulemma muistuttaa Väinö Linnan lapsuuden kotikylää, ehkä puhetyyli on siellä ollut sellaista - väsyttävää kuunneltavaa olisi sekin pitemmän päälle.

Summa summarum: Täällä Pohjantähden alla on edelleen hyvä kirja, monikerroksinen ja elävä.

SAMAA AIHEALUETTA

Enni Mustonen: Koskivuori-sarja, Järjen ja tunteen tarinat

Ilkka Malmberg: 1917 - samaan aikaan toisaalla

Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta

Jenni Linturi: Malmi 1917

Mai Jia: Koodinmurtaja

Selasin Koodinmurtajaa ja ajattelin, että tämä tuskin on kirja miun maun mukkaan. Päätin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä yllätyin iloisesti.

Kansilehti kertoo, että Mai Jia on nyky-Kiinan suosituimpia kirjailijoita ja Koodinmurtaja on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa. Päähenkilö on köyhtyneen kauppiassuvun huonoille teille päätyneen pojan avioton poika.

Lapsen isä kuolee väkivaltaisesti ennen pojan syntymää ja äiti kuolee synnytykseen. Kukaan ei halua lasta, ja hänet jätetään vanhan palvelijapariskunnan hoteisiin. Sieltä isosetä löytää hänet ja havaittuaan pojan matemaattisen lahjakkuuden vie mukanaan kaupunkiin.

Poika, joka ottaa nimen Rong Jinzhen, ei ole vain lahjakas vaan nero. Sosiaalisesti kömpelö, ulkoisesti hintelä ja isopäinen poika ratkaisee yhä vaikeammat matemaattiset tehtävät tuosta vaan. Hän ohittaa osaamisellaan yliopiston professoritkin.

Pojan maine kiirii Kiinan poliittisten päättäjien korviin, ja hänet haetaan huippusalaiseen yksikköön murtamaan vihollisen salakirjoituskoodeja. Tavallaan kirja alkaa tästä tilanteesta, koska siihen viitataan pitkin matkaa tarinan alkupuolella.

Kirja ottaa yllättävästi otteeseensa. Siinä kiinnostaa Rong Jinzhenin persoona, Kiinan lähihistoria ja dekkarimainen ote. Tarina etenee toisesta maailmansodasta ja Kiinan japanilaismiehityksestä Maon aikaan ja siitäkin eteenpäin. Rong Jinzhenin yritykset murtaa Purppura-koodi ovat kuin jännityskertomus – kukaan ei ole siihen pystynyt, pystyykö tämä nuori nero?  

KIINASTA KERTOVAT KIINNOSTAVASTI MYÖS

Mari Mannisen Yhden lapsen kansa 

on monia ajatuksia herättävä kirja. Kuinka paljon politiikassa tehdään päätöksiä, joiden seurauksia ei mietitä loppuun asti? Kun seuraukset alkavat näkyä, vie aikansa ennen kuin päätöksiä suostutaan rukkaamaan. Kiinan yhden lapsen politiikka lopetettiin virallisesti vuonna 2015, vaikka sitä ennen pykäliä oli jo alettu katsoa sormien läpi – riippuen vähän alueen perhesuunnitteluviranomaisten virkainnosta. 

Qiu Xiaolongin Kuolemanjärvi on kirjailijan viimeisin dekkari. Hänen ensimmäisensä osui käteeni kirppiksellä, ja sen jälkeen olen lukenut ne kaikki. Dekkarit sijoittuvat Kiinaan, ja monen rikoksen taustalla on tapahtumia Maon johtaman Kulttuurivallankumouksen ajoilta 60-luvulta. Ylikomisario penkoo menneitä rinnan tämän päivän kanssa, ja lukija pääsee seuraamaan kiinalaisten arkea silloin ja nyt. Kirjat avaavat myös kiinalaista kulttuuria ihmissuhteista ruokalajeihin (kuten apinan aivot).  

Anchee Minin Madame Mao on romaaniksi kirjoitettu Mao Zedongin puolison Jiang Chingin elämäkerta. Kirja avaa sisäpiirinäkökulmaa sekä Maon privaattielämään että siihen, mitä kommunismi oli käytännössä. Mao  johtoporukoineen noudatti ohjetta ”Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon.” Mao julisti, että jokaiseen perheeseen riittää yksi riisikuppi ja yhdet syömäpuikot, mutta hän muutti itse Kiinan entisen keisarin palatsiin ja ylensöi itsensä niin, että näytti valkoiselta valaalta, Jiang Ching tuhahtaa kirjassa. 

Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit alkaa tilanteesta, jossa suomalaisen bisnesmiehen kiinalainen vaimo katoaa. Heidän poikansa on alta vuoden, ja äiti jättää lapsen isälle. Aikuistunut poika matkustaa Kiinaan ottamaan selvää, miksi äiti hylkäsi lapsensa.