Kun käännän kirjan kannet kiinni, päällimmäiseksi
jää tunne, että olen lukenut tämän tarinan ennenkin. On poika äveriästä
suomenruotsalaista sukua, on toinen poika tavallisesta perheestä ja on tyttö,
johon varaton poika rakastuu. Suhde tempoilee, ollaan yhdessä tai ei olla.
Miljöö on varakkaiden helsinkiläisten
asuinalue, tällä kertaa Eira. Kolmikon
ympärillä on kaveriporukka. Jotakuta dissataan, joku on kovis,
joku tahdoton seurailija.
Eletään 1960-lukua, kolmikko on koululaisia.
Aika etenee, kolmikko varttuu, tulee rikkaiden hervottomia bileitä viinoineen
ja huumeineen, ja valtavassa lukaalissa on tilaa naiskennella milloin missäkin milloin kenenkin
kanssa. Tarinaa säestää aikakauden musiikki.
Aikuistuessaan rikas poika käy yhä
kovemmaksi. Rahaa täytyy saada lisää ja lisää, ja sitä tulee bisneksistä. Köyhä
poika seuraa rikkaan kaverin elämää ja kipuilee naisasioissa.
Kukaan ei ole onnellinen.
Rikinkeltaisen taivaan nimettömäksi jäävä
minäkertoja sanoo, että sielussa on reikä. Sisällä on tyhjiö, jota
juhliminen, naiminen, musiikki tai taide ei täytä. Ihmiset ovat kuin ihmisenkuoria,
jotka etsivät onnea, mutta onni kestää vain hetken ja pakenee taas kulman
taakse.
Ystäviin voi luottaa tai sitten ei.
Pettämistä ja pettymistä tulee sieltäkin, mistä sitä ei odottaisi. Kyynärpäillä
pääsee eteenpäin, jos ei ole rahaa, ja jos on rahaa, kyynärpäiden avulla sitä
saa yhä lisää. Rikkauskaan ei tuo onnea, mutta rahan- ja vallanhimo ajaa silti
eteenpäin.
Kjell Westön uusin kirja Rikinkeltainen
taivas jättää tyhjän olon, kuin olisin syönyt ison aterian, joka ei pidä nälkää.
Kirja on kyllä hyvin kirjoitettu ja kieli paikoin
kaunista: “Hiekkatietä reunustivat korkea männyt, joiden välistä lankesi paljon
valoa tielle ja joiden rungot paistoivat appelsiininvärisinä auringon laskiessa”.
Mutta kirjan luettuani kysyn, mitä tästä
pitäisi jäädä käteen? Taas yksi tarina komeista kuorista, sisältä ontoista, elämästä,
joka päätyy alakuloon?
Kuitenkin on ihmisiä, joiden elämä ei ole
tyhjää ja tarkoituksetonta. On ihmisiä, jotka ovat onnellisia. Miksi näiden
tarinoiden henkilöt eivät missään kohdin katso heitä ja mieti, olisiko elämässä tarjolla jotain muuta,
jotain, mistä tyhjyys täyttyy? Onhan niitä esimerkkejä: kuka muuttaa maalle,
kuka alkaa tehdä hyviä tekoja, kuka vaihtaa ammattia, kuka löytää aatteen tai elämänkatsomuksen,
joka antaa tarkoituksen ja tukkii sielun reiän.
Poikkeuksiakin joukossa on, tässä kirjassa
Sandrine, 2000-luvun nuori nainen, joka alkaa muuttaa maailmaa tarttumalla
epäkohtiin niillä keinoin, mitä hänellä on. Mutta “vanhat pierut” eivät herää
edes siinä vaiheessa ajattelemaan, että mitäs jos minäkin tekisin jotain
toisin.
Rikinkeltaisen taivaan minäkertoja on kuuttakymppiä
lähestyvä kirjailija, joka on kirjoittanut kirjallisuushistoriaan jäävän
sukupolviromaanin, vähän samantyylisen kuin Leijat Helsingin yllä. Minäkertoja
sanoo, että hän kirjoitti menestysromaanissaan mukaellusti nuoruuden
kaveripiiristään, mutta nyt tässä kirjassa hän kertoo asiat kuten ne oikeasti
olivat, ilman softaamisia.
Toistuva kuvio poika&poika&tyttö ei sinällään haittaa, kun se on puettu riittävän
uudenlaisiin vaatteisiin. Kangastus38–kirjassa tätä peruskuviota ei ollut, mutta
se sijoittuikin vuoteen 1938, ei Westön oman nuoruuden vuosikymmeniin
60-70-luvuille. Missä kuljimme kerran –kirjassa (lempparini Westön kirjoista) oli taas niin paljon henkilöitä
ja niin paljon historiallista tapahtumaa, että niiden sekaan kaikenlaiset ihmissuhteet liukenivat
kuin hyvin muhineeseen uunipataan.