5-vuotias Sabine muuttaa
siskonsa, veljensä ja vanhempiensa kanssa asumaan ihmissyöjäheimon pariin
Länsi-Papuan viidakkoon Indonesiassa. No, ihmisiä syödään enää satunnaisesti,
mutta muuten heimo elää kivikautista elämää.
Kueglerit saavat
alkuasukkailta luvan asettua alueelle, ja Sabine ryhtyy tutustumaan
naapureihin. Hän ihmettelee, miksi lapset eivät naura eivätkä leiki, istuvat vain
totisina selkä puunrunkoa vasten. He pelkäävät, sillä ei voi tietää, mistä
naapuriheimolaisen nuoli suhahtaa. Alueen neljä heimoa sotivat keskenään, ja kosto
kukoistaa. Kun naapuri ampuu nuolen, lähdetään kostamaan.
Sabinen vanhemmat ovat
lähetyssaarnaajia ja kulttuuritutkijoita. He ryhtyvät opettelemaan heimon kieltä
ja tutustumaan tapoihin. Tapoihin kuuluu muun muassa, että vainaja mätänee majassa, ja ruumiin nesteitä hierotaan ihoon,
niin että koko alue haisee. Kun ruumis on niin mätä, että lihat irtoavat,
pääkallo ripustetaan majan kattoon. Vieraille esitellään: tämä on äitini, tämä
setäni, tässä lapseni.
Sabinen isä kysyy, miksi.
Koska heimo ajattelee, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, ja rakkaat pidetään
tällä tavoin lähellä.
Sabine saa liikkua vapaasti,
tutkia paikkoja, uida ja leikkiä. Alkuasukaslapset alkavat tehdä tuttavuutta, ja
hekin oppivat leikkimään ja nauramaan. Kun Sabine oppii kielen, lapset kertovat
hänelle, että naapuriheimojen lisäksi he pelkäävät pahaa henkeä, joka vie, jos
ei ole varuillaan. Sabine kertoo pahan vastavoimasta, hyvästä Jumalasta ja
enkeleistä, joilta voi pyytää varjelusta. Uudet ystävät hämmästyvät: he eivät ole
koskaan kuulleet hyvyydestä.
Viidakkolapsi on Sabine Kueglerin kertomus lapsuudestaan Länsi-Papualla. Jos kirjaa voi mitata sillä,
jääkö se pyörimään mieleen, niin Viidakkolapsi on
hyvä kirja. Suomalaisesta normiarjesta avautuu näkymä täysin
toisenlaiseen elämään. En haluaisi muuttaa sinne, mutta kirjan kautta voi
kokea, millaista on elää viidakossa kivikautiseen tapaan.
Kirjaa lukiessani ihailin toisaalta vanhempien rohkeutta, kun he eivät antaneet kolmen pienen lapsen olla esteeksi lähdölle, vaikka lasten kasvattaminen ja varjeleminen vaaroilta oli melkoinen homma niissä oloissa. Toisaalta aikuiseksi vartuttuaan Sabine on juureton ja henkisesti yksinäinen, kotia ei ole missään.
Sabine lähetetään 17-vuotiaana
Sveitsiin sisäoppilaitokseen opiskelemaan, siihen asti äiti on pitänyt koulua. Sveitsi
on shokki. Sabine tärisee kauhusta, kun hänen pitää ylittää katu, hän ahdistuu
aikatauluista ja kiireestä ja kaipaa takaisin viidakkoon. Se tuntuu
paratiisilta huolimatta käärmeistä, skorpioneista, hämähäkeistä, krokotiileista,
silmätulehduksista, mätänevistä hampaista, ihotaudeista ja muista viidakon
ongelmista.
Muutama vuosi myöhemmin Sabine
Kuegler julkaisi jatkon kansainväliseksi bestselleriksi nousseelle Viidakkolapselle.
Kakkososa on nimeltään Paluu viidakkoon.
Kirjan alussa Sabine palaa vuosien
jälkeen viidakkoon. Hän ahmii trooppista hellettä, vahvoja tuoksuja, väkevästi
maustettua ruokaa, vastateurastettua villisikaa. Hän tapaa lapsuudenystävänsä
ja heidän perheensä ja tuntee tulleensa kotiin. Viidakko on hänelle paratiisi,
siitä huolimatta, että heimolaisten ongelmat ovat samat kuin ennenkin. Kohta
hän huomaa, että ei sentään, yksi iso ongelma on tullut lisää.
Alkuperäiskansojen
asuma-alueilla olevat luonnonrikkaudet ovat herättäneet Indonesian
valtaapitävät, ja alkuasukkaat poljetaan raa’asti jalkoihin. Paluu viidakkoon –kirjan
toinen puoli kertoo, miten Sabine lähtee mukaan taisteluun alkuasukkaiden
oikeuksien puolesta.
Erilainen lapsuus oli myös tämän perheen lapsilla: Olimme ihan suunniltamme