Janne Virkkunen: Päivälehden miesReetta Meriläinen: Tytön tieHarri Nykänen: Likainen Harri

Kustantajilta on ilmestynyt peräjälkeen kolme näkökulmaa Helsingin Sanomiin, kirjoittajina yksi toimittaja ja kaksi päätoimittajaa.  Harri Nykäsen kirja Likainen Harri on näistä ehdottomasti mukaansa tempaavin, sitä lukee välillä kuin dekkaria:  Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä

Janne Virkkusen Päivälehden mies on puolestaan tyypillinen muistelmateos. Muistelmat voivat olla teräviä olematta juoruilevia, mutta Päivälehden mies on siloinen ja särmätön. Virkkunen oli aikoinaan muun muassa Tamminiemen pesänjakajien kirjoittajaporukassa ja analysoi silloin napakasti sen ajan poliitikkoja. Liekö kynä tylsynyt vai miksi Virkkunen jättää nyt analysoimatta suomalaista yhteiskuntaa, politiikkaa ja vaikuttajia? Hänen asemassaan ja tuttavaringillään aineistoa varmasti olisi.

Tekstiä yli 300-sivuisessa kirjassa kyllä on. Virkkunen käy ensin läpi omat askeleensa Sanoman toimittajakoulusta Hesarin päätoimittajaksi. Toisessa osassa hän kertoo tapaamistaan ihmisistä. Virkkunen kertoo kuuluneensa muun muassa Nalle Wahlroosin lounasrinkiin ja toteaa käyneensä mielellään lounalla Nallen kanssa:  “Hän on erittäin älykäs ja lukenut mies, jonka kanssa jutteleminen oli todella kiehtovaa. Saatoimme puhua ihan mistä tahansa.”

Jorma Ollilaa Virkkunen analysoi hivenen enemmän, ei pelkästään muistele kyläilyjä Ollilan kotona Kivenlahdessa. Ollila ei sietänyt yhtään kritiikkiä. “Jormalle oli varmasti kova paikka lukea lehtikirioituksia, joissa puhuttiin alamäen arkkitehdistä. Hänhän oli sentään tehnyt Nokian nousun aikoihin globaalia teollisuushistoriaa”, Virkkunen pohtii.

Harri Nykäsen kirja oli vasta työn alla, kun Päivälehden mies ilmestyi. Janne Virkkunen toteaa kirjassaan Harri Nykäsen olleen hankala ihminen, joka hutki välillä liian vähällä tutkimisella, mutta lisää siihen, että Helsingin Sanomat kyllä voitti kaikki oikeudenkäynnit, jotka Nykäsen jutuista nostettiin, eli faktat pitivät kutinsa. Virkkunen muotoilee, että Helsingin Sanomien ja Harri Nykäsen tiet erosivat sen jälkeen, kun Nykänen oli vastoin Virkkusen käskyä julkistanut, missä ja kuka oli se johtaja, jota naispuoliset alaiset syyttivät seksuaalisesta häirinnästä. Myöhemmin ilmestyneessä Likaisessa Harrissa Nykänen toteaa ykskantaan saaneensa potkut. 

Reetta Meriläisen Tytön tie alkaa lapsuudenmuistoista Pohjois-Karjalassa 1950-luvulla. Toinen puoli kirjaa kertoo Meriläisen 40 vuodesta Helsingin Sanomissa, lopuksi päätoimittajana samaan aikaan Janne Virkkusen kanssa.

Meriläinen vierastaa korkokenkiä, lenkkarit ovat hänen jalkineensa. Samalla lailla hän vierastaa edustustilaisuuksia, vaikka työn puolesta käykin niissä. Hän sanoo, että päätoimittaja ei saa jumittua vip-maailmaan, koska silloin viitekehys supistuu. On koko ajan liikuttava myös siellä, missä ovat tavalliset suomalaiset, lukijakunnan enemmistö. Työläisperheessä rintamamiestalossa varttuneelta Meriläiseltä se käy luontaisasti.

Myös Reetta Meriläinen olisi saanut enemmän analysoida tapahtumia, ihmisiä ja yhteiskuntaa. Nyt hän kertoilee sitä ja tätä. Tekstistä nousee yksittäisiä huomioita, joista olisi ollut kiinnostava lukea syvemmälti. 

Esimerkiksi kun Meriläinen sanoo, että Helsingin Sanomat on paitsi uutisten välittäjä myös yhteiskunnallinen vaikuttaja, hän jättää aiheen muutamaan lauseeseen:

“Yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei rajoitu pääkirjoituksiin, vaan suuri merkitys on uutisagendalla eli sillä, mitkä asiat nousevat julkisuuteen. - - Suurinta valtaa käyttävät valppaat, ahkerat ja asiantuntevat toimittajat. He ehdottavat uutisia päivän agendalle.”

Mielenkiintoinen näkökulma, josta haluaisi ehdottomasti kuulla lisää.

Mikaela Strömberg:Sophie

Sophie von Behse asuu Pietarin paraatikadulla kasvavan sisarusparven esikoisena. Kun tulee aika Sophien esittäytyä tsaarin hovissa, tsaaritar tykästyy häneen niin, että Sophie pyydetään tsaariperheen pikkupoikien seuraneidiksi. Mutta hovissa Sophielle käy niin sanotusti hassusti. 

Vanhemmat naittavat hänet pikapikaa kolmikymppiselle hollantilaiselle kauppiaalle. Mies muuttaa kohta Pietarista Suomen suuriruhtinaskuntaan tekemään bisnestä ja vie  nuoren vaimonsa mukanaan.

Siinä alkutilanne tositapahtumiin perustuvaan Sophie von Behsen tarinaan. Mikaela Strömberg on kirjoittanut Sophiesta kiinnostavan romaanin. Sophie päätyy perheineen lopulta Lapinjärvelle, lähelle Loviisaa. Mikaela Strömberg on kotoisin samoista maisemista, ja hän kertoo jälkisanoissa, että hänen lapsena ollessaan perinnäistapoihin kuului sytyttää jouluaaton hautausmaakäynnillä kynttilä myös Sophie von Behsen haudalle.

Mikaela Strömbergilla on mukava jutusteleva tapa kirjoittaa. Hän on myös tutkinut tarkkaan dokumentit, jotka Sophien elämänvaiheista on. Sophie on niitä naisia, joista kasvaa koettelemuksissa itsenäinen ja osaava. Vastoinkäymiset kääntyvät vahvuudeksi ja viisaudeksi.

Sophien aviomies osoittautuu ajan mittaan hankalaksi tapaukseksi. Mies hankkii perheelle maatilan, ja vähitellen Sophie ottaa tilan ohjat haltuunsa, kun ei hommasta näytä muuten tulevan mitään. Hän tekee luimisteleville rengeille selväksi, että hän on se, joka päättää. Sophie ei tiedä tilanhoidosta mitään, mutta hän ryhtyy ottamaan asioista selvää ajatuksella ei se ole tyhmä, joka ei jotain tiedä, vaan se, joka ei kysy, kun ei tiedä.

Sophien elämässä tapahtuu monia ikäviä asioita, mutta kirjasta jää silti valoisa ja hyvänmielinen olo. Ehkä juuri siksi, että Sophie on nainen, joka ei lannistu. Hän ei jää jumittamaan siihen, mitä häneltä puuttuu, vaan katsoo, mitä hänellä on ja mitä hän voi olosuhteilleen tehdä ja sitten tekee sen. Erinomainen esimerkki naisille kaikkina aikoina - ja miehille toki myös. Elämä on harvoin niin täysin umpikujassa, ettei mistään löydy tietä eteenpäin, jos ei juuri nyt, niin kun antaa ajan vähän kulua.

Lisää suomalaista kartanoelämää
Aurora liikkui sujuvasti tsaarin hovissa mutta viihtyi Espoon Träskändassa

Kaari Utrion Helsinki-romaanit

Lisää Venäjän hovielämää

Minä Katariina

Aleksanteri II vaiheita Sophien jälkeen

Anna Jansson: Hämärän lapsetWilliam Brodrick: Sovituksen hintaThomas Harding: Hanns ja RudolfBarbara U. Cherish: Isäni, Auschwitzin komendantti

Toisen maailmansodan päättymisestä on 70 vuotta, mutta siihen liittyviä uusia kirjoja, dekkareita, romaaneja ja muistelmia, ilmestyy edelleen tasaista tahtia.

Monet kerrat on kysytty, miten on mahdollista, että järkevät, sivistyneet saksalaiset menivät niin täysillä mukaan Hitlerin ideologiaan. Taustalla oli ensimmäisen maailmansodan nöyryyttävä tappio ja sitä seurannut tolkuton inflaatio ja työttömyys. Hitler nosti Saksan taloudellisesti jaloilleen ja saksalaisuuden taas kunniaan, sanotaan.

Mutta juutalaisten vaino, keskityseirit ja kaasukammiot, miten kansa hyväksyi nekin? Suuren osan ensi reaktio on varmaan ollut tyrmistys, ei noin voi tehdä. Mutta ihminen alkaa turtua, jos ei anna ensireaktion vaikuttaa. Seuraava askel on keksiä selityksiä, miksi näin on kuitenkin tehtävä.

Thomas Harding: Hanns ja Rudolf

Auschwitzin komendantti Rudolf Höss kertoo vankeudessa kirjoittamissaan muistelmissa, että hän pakotti itsensä seuraamaan juutalaisten kuolinkamppailua kaasukammion pikkuikkunasta, vaikka häntä kuvotti, koska hänen piti olla esimerkkinä alaisilleen. Vähitellen siihen tottui, hän toteaa, samoin kuin vankien pahoinpitelyihin ja kidutuksiin.

Höss oli se, joka sodan jälkeen puhkaisi kieltämisen muurin. Häntä ennen kaikki kiinni saadut natsijohtajat kielsivät toinen toisensa jälkeen tienneensä mitään juutalaisten joukkomurhista. Kun Rudolf Höss vangittiin, hän tunnusti heti olevansa vastuussa kolmen miljoonan ihmisen tappamisesta keskitysleirillä. Sen jälkeen eivät muutkaan Nürnbergin oikeudenkäynnin syytetyt voineet enää pitää kiinni tietämättömyydestään.

Höss oli nuorena ollut harras katolinen, mutta kokemukset alaikäisenä ensimmäisessä maailmansodassa käänsivät hänen selkänsä moiselle pehmotouhulle. Auschwitz-tekojaan hän perusteli sillä, että hänen oli tehtävä, mitä käskettiin. Muistelmissaan hän sanoo silmiensä avautuneen Hitlerin kuoltua. Kiinni jäätyään hän halusi luokseen papin ja kävi keskusteluja tämän kanssa, mutta mitä he keskustelivat, sitä hän ei kirjannut ylös. Rudolf Höss hirtettiin Auschwitzissa häntä varten rakennetulla hirttolavalla.

Barbara U. Cherish: Isäni, Auschwitzin komendantti

Barbara U. Cherishin isä oli Arthur Liebehenschel, joka toimi Auschwitzin komendanttina Rudolf Hössin jälkeen. Barbara oli 9-kuinen, kun isä katosi hänen elämästään, ja sodan jälkeen hänet adoptoitiin Amerikkaan. Viisikymppisenä Barbara alkoi tutkia, mikä hänen biologinen isänsä oli. Liebehenschelin perhe asui Auschwitzissa Hössien naapurina ja Barbaran vanhemmat sisarukset kertovat kirjassa myös naapuriperheestä.

Anna Jansson: Hämärän lapset

Ruotsalaiset onnistuivat pysymään toisen maailmansodan ulkopuolella, mutta myönnytyksiä hekin joutuivat tekemään: Ruotsi salli saksalaisten kulkea sotatoimissaan Ruotsin läpi.

Etenkin pienemmille paikkakunnille, missä kaikki tuntevat toisensa, jäi salaisuuksia. Anna Jansson rakentaa uusimman dekkarinsa sen varaan. On asioita, jotka kaikki sodan aikana eläneet muistavat, mutta joista vaietaan yhä visusti. Kun huonosti käy, seuraava sukupolvikin joutuu kantamaan samaa salaisuutta. Mikä salaisuus liittyy yhdeksänkymppiseen saksalaissyntyiseen mieheen, joka löytyy murhattuna Visbystä?

Anna Jansson pyöräyttää ammattitaitoisesti uuden kirjansa juonen. Kiinnostavinta siinä on tuo historiallinen osuus. Poliisin yllätysveli-kuvio on sen sijaan aika mielikuvituksellinen, mutta kaikkeahan toki voi sattua.

William Brodrick: Sovituksen hinta 

Niissä maissa, jotka Hitler miehitti, syntyi vastarintaliikkeitä. Agnes Aubret’n elämä on lopuillaan, ja hän päättää paljastaa salaisuuden, jota on kantanut nuoruuden päivistä. Agnes kuului sodan aikana Pariisissa salaiseen ryhmään, joka salakuljetti juutalaisia turvaan. Kuka oli se henkilö, joka ilmiantoi ryhmän?

William Brodrickin romaani Sovituksen hinta kulkee kahdessa aikatasossa, nykypäivässä ja toisessa maailmansodassa. Juonessa on monta mutkaa, mikä pitää kiinnostusta yllä. Viimeinen mutka on ehkä jopa liikaa, mutta ei se nyt haitannutkaan.  

Mielenkiintoisinta on kirjailija kuvaus sota-ajoista. Brodrickin äiti on aikanaan salakuljettanut miehitetyssä Hollannissa juutalaisia lapsia turvaan, joten kirjailijalla on autenttista tietoa. Kirjaa lukiessa miettii, mitä itse olisi tehnyt, jos olisi elänyt tuolloin, lähtenyt tekemään vastarintaa vai yrittänyt pysyä hissukseen omassa kodissa odottaen, että kai tämä joskus menee ohi?

LISÄÄ AIHEESTA

Suomalaissaksalaisen Katarina Baerin kirja isovanhemmistaan He olivat natseja

Osa vastarintaliikkeessä mukana olleista maksoi siitä hengellään. Dietrich Bonhoeffer oli varakas, älykäs ja charmikas, hänelle olivat kaikki ovet auki, mutta hän valitsi nousta Hitleriä vastaan. Hanke epäonnistui, ja Bonhoeffer teloitettiin kaksi viikkoa ennen sodan loppua.

Dietrich Bonhoeffer, suoraselkäinen mies

Joissain länsimaissa selitettiin sodan jälkeen, etteivät he tienneet juutalaisten joukkomurhista. Olavi Paavolainen, suomalaisen tiedotuskomppanian luutnantti, kirjoittaa niistä päiväkirjassaan jo vuonna 1940. Miten eivät isompien maiden isommat herrat olisi asiasta tienneet. 

Olavi Paavolaisen synkkä yksinpuhelu

LISÄÄ SODAN AJAN PARIISISTA

Tatiana de Rosnayn romaani Nimeni on Sarah 

Nimeni on Sarah

J. M. G. Le Clézion romaani Alkusoitto

Pariisin vainotut, elokuva vuodelta 2010

Heidi Köngäs:Hertta

Tätini mies oli tiukka kommunisti. Kun he kyläilivät meillä, tädin mies ja isäni väittelivät äänekkäästi. Kysyin äidiltä, miksi isä ja Antti-setä riitelevät. ”Eivät he riitele”, äiti vastasi, ”he ovat eri mieltä ja keskustelevat.” Niin se varmaan oli, koska kaveruus säilyi miesten välillä vuodesta toiseen.

Täti ei ilmaissut koskaan, mikä puolue oli hänen juttunsa, mutta jossain kohtaa vasemmalla  se oli. Poliittinen kanta ei estänyt häntä lukemasta lehtiä Uudesta Suomesta Kansan Uutisiin ja Eevasta Uuteen Naiseen (jonka hän tilasi minulle, kun muutin omilleni). Täti halusi seurata, mitä puhutaan ja ajatellaan, ja tehdä sitten omat johtopäätöksensä.

Hertta Kuusinen ei vetänyt omia johtopäätöksiä, käy ilmi Heidi Köngäksen kirjasta Hertta. 

Kun Hertta 17-vuotiaana vuonna 1922 muutti Suomesta isänsä Otto Wille Kuusisen luokse Moskovaan, hän näki kyllä luurangonlaihat köyhät jonottamassa ruokaa yhtä köyhistä kaupoista, mutta ei kysynyt, miksi tasa-arvoa julistavassa kommunistisessa yhteiskunnassa isän porukoilla oli omat kaupat. Niistä sai mitä vain ja vieläpä ilman rahaa. Hertta näki valtavat katulapsilaumat, tuli jopa sellaisen ryöstämäksi, mutta ei kysynyt, miksi kukaan ei huolehtinut ryysyisistä orvoista. Hän tiesi ihmisten asuvan kellareissa ja vinttikomeroissa, mutta ei kyseenalaistanut isänsä hulppeaa lukaalia palvelijoineen ja autonkuljettajineen.

Vuonna 1934 Hertta Kuusinen lähetettiin Suomeen tekemään fasismin vastaista työtä. Hän ei olisi halunnut lähteä, mutta lähti koska käskettiin ja aate vaati. Hän joutui jättämään pienen poikansa lastenkotiin, lupasi itkevälle pojalle tulla puolen vuoden päästä takaisin, mutta ei nähnyt poikaa enää koskaan. Hertta joutui ensin vuodeksi vankilaan ja jäi Suomeen senkin jälkeen, Köngäksen mukaan koska oli rakastunut Yrjö Leinoon. Sodan päätyttyä hän sai kuulla, että poika oli kuollut 18-vuotiaana työleirillä Siperiassa.

Vähitellen Hertta Kuusiselle selvisi myös, että hänen veljensä ja tämän vaimo, eno ja siskon mies sekä loputon määrä muita suomalaissyntyisiä tovereita oli tapettu Stalinin vainoissa. Kun hänelle kerrottiin, että Otto Wille Kuusinen ei ollut tehnyt mitään auttaakseen heitä, Hertan sokeus jatkui rikkumattomana: ”Isä tiesi, mitä tapahtui, eikä tietenkään halunnut mitään etuoikeuksia itselleen ja sukulaisilleen. Tasa-arvo oli hänen periaatteensa. En voi kuin kunnioittaa sitä”, Hertta toteaa Köngäksen kirjassa.

Heidi Köngäs kertoo romaanissaan Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon tarinan. Kirja loppuu siihen, kun Yrjö erotetaan sekä kommunistisesta puolueesta että sisäministerin paikalta. Hertan elämä jatkuu kirjan jälkeen, tulossa on vielä parisuhde Olavi Paavolaisen kanssa. Yrjö Leino hiipuu alkoholismiinsa ja kuolee.

Yrjö Leino oli Köngäksen mukaan vasikka, hän myi tietoa tovereistaan Valtiolliselle Poliisille. Kirjassa Kuka oli Yrjö Leino hänet kuvataan puolestaan uskolliseksi kommunistiksi. Se on Yrjön elämäkerta, jonka hänen poikansa Olle Leino julkaisi 70-luvun alussa.

Olle Leino oli muutaman vuoden ikäinen, kun hänen vanhempansa erosivat ja Yrjö siirtyi Hertan huusholliin. Isä ja poika eivät olleet juuri tekemisissä sen jälkeen. Kun Yrjö Leino kuoli, Olle peri siskopuolensa kanssa isän paperit, joita oli hurjat määrät.

Kuka oli Yrjö Leino –kirja perustuu Yrjö Leinon jälkeensä jättämiin papereihin, haastatteluihin sekä Yrjö Leinon kirjaan Kommunisti sisäministerinä. Tammi julkaisi kirjan vuonna 1958, mutta se  vedettiin myynnistä saman tien, kun Neuvostoliiton suurlähetystöstä otettiin yhteyttä pääministeriin ja sanottiin, että kirja loukkaa Neuvostoliittoa.

Mitä tulee Hertta Kuusisen tarpeeseen sulkea silmät kommunismin epäkohdilta, samaa ovat puhuneet entiset taistolaiset muistellessaan käyntejään Neuvostoliitossa 1960- ja 70-luvuilla. Silmät pantiin kiinni, koska haluttiin uskoa aatteeseen ja koska epäkohtien esille nostamisella olisi saanut luokkapetturin tai revisionistin leiman.

Silmien sulkeminen ei ole tyypillistä vain kommunisteille. Se riski on kaikkialla, missä kannatetaan kiihkeästi jotain aatetta tai ajatusmallia. Olipa aate mikä tahansa, on tärkeä pitää silmänsä ja korvansa auki. Vaikka ajatusrakennelma olisi teoriassa miten loistava, kun toteutukseen tulee mukaan ihmisten vajavaisuudet, täydellistä ei ole.

Isäni ja setäni tapaan pitäisi olla valmis kuuntelemaan toisin ajattelevia ja arvioimaan myös omia ajatuksiaan, tekemään kriittisiä kysymyksiä ja pohtimaan vastauksia niihin. Jos valitsee sokeuden, voi joutua tilanteeseen, että silmät avautuvat vasta, kun huomaa olevansa esimerkiksi Siperiassa.

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Olle Leino Kuka oli Yrjö Leino, Yrjö Leinon elämäkerta

Aino Kuusinen Jumala syöksee enkelinsä, Otto Wille Kuusisen toisen vaimon muistelmat

Sirpa Kähkönen Graniittimies Graniittimies

Olavi Paavolainen Synkkä yksinpuhelu Synkkä yksinpuhelu

Panu Rajala Tulisoihtu pimeään, Olavi Paavolaisen elämäkerta