Milla Ollikainen:Pirunkuru

Milla Ollikainen jatkaa uusimmassa dekkarissaan toimittaja Krissen tarinaa. Pirunkuru on silti itsenäinen kirja, ei tarvitse olla lukenut aiempia pysyäkseen juonessa mukana.

Krisse on helsinkiläinen iltapäivälehden toimittaja, joka päätyy töihin Kolariin paikallislehteen. Ollikainen on itse työskennellyt 11 vuotta Luoteis-Lapin päätoimittajana Kolarissa, ja hän kuvaa elämää Lapissa ilmeisesti asiantuntevasti murretta myöten. Kaikki tuntevat toisensa, ovat joko luokkakavereita tai naapureita tai sukulaisia tai niitä kaikkia. Ihmissuhteet solmiutuvat hyvässä ja väliin huonommissa valinnoissa.

Pirunkurun pääjuoni kertoo Kolariin suunnitellusta kaivoshankkeesta, puolestapuhujista ja vastustajista. Mutta miten siihen liittyy tunturista löytyvä vanhan mainarin ruumis, vai liittyykö? Sitten tulee jo lisää ruumiita. Krisse joutuu toimittajana tekemään juttua kaivoshankkeesta. Samalla hänen privaattielämässään tapahtuu.

Pirunkuru on muuten lajissaan käypä kirja ja kolarilaisten kuvaajana mielenkiintoinen, mutta toisen murhan motiivi loksauttaa leuan auki - noin mitätön. Lopun toinen törppöys on se, että tekijäkin livahtaa. Lällällää, ette napanneet mua!

Miksihän kirjailijat jättävät nykyisin niin usein kirjan juonen klousaamatta? Ennen dekkareissa syyllinen löytyi ja kaikki olivat tyytyväisiä (paitsi syyllinen). Nyt monissa kirjoissa loppu jää auki, poliisit eivät saa selvitetyksi rikosta, lukijalle vain kerrotaan, että toi se oli, mutta eivätpä saaneet kiinni.

Moraali on nykyisin kait vanhanaikainen sana ja jonkun mielestä koko ajatus moraalista on vanhanaikainen. Mutta kun moraalin määrittelee käsitykseksi oikeasta ja väärästä, niin moraalia tarvitaan niin kauan, kuin ihmiset elävät yhdessä ja heidän pitäisi tulla toimeen keskenään. On väärin esimerkiksi varastaa, ja sen huomaa viimeistään silloin, kun joku on varastanut uuden pyöräni tai napannut laukustani lompakon. Tämän kirjan loppu on paitsi tyhmä, myös moraaliton. 

LISÄÄ SAMAA SORTTIA: 

Milla Ollikaisen aiempi Lappi-dekkari

Muita Lappiin sijoittuvia dekkareita

 

Pasi Pekkola:Lohikäärmeen värit

Alkutilanne herättää heti kiinnostuksen. Suomalaisen bisnesmiehen kiinalainen vaimo katoaa, kun heidän poikansa on alta vuoden, ja jättää lapsen isälle. Aikuistunut poika matkustaa Kiinaan ottamaan selvää, miksi äiti jätti lapsensa.

Kirjailija vie juonta eteenpäin vaihdellen kolmea aikatasoa. Varhaisin aikataso kertoo äidin varttumisesta pienessä kylässä Kiinan maaseudulla. Maon julistama kulttuurivallankumous tuo kylään punakaartilaiset, julkiset häpäisyt, pahoinpitelyt ja vankilat. Kehenkään ei voi luottaa, ystävät, naapurit ja jopa perheenjäsenet ilmiantavat toisiaan pelastaakseen oman nahkansa.

Toinen aikataso on 1980-luvun Helsinki. Suomalaismiehen vaimona maahan muuttanut Xiaolong kammoaa hiljaisuutta, ihmisten vähyyttä ja suomen kielen leukaperiä särkevää ääntämistä. Samalla hän ihmettelee hyvinvointia. Pahimpina talvinakaan “pakkasen jäiset sormet eivät yletä sisäseiniin, ne jäävät raapimaan ikkunoita ja räystäitä, kun ovi lyödään kiinni niiden edestä”.

Kolmas taso on nykyaika, jossa Xiaolongin poika Kimi lähtee Kiinaan selvittämään äitinsä salaisuutta. Kiinassa korruptio ja kaksinaismoraali jyllää, julkisesti puhutaan yleviä, vaikka kaikki tietävät, mitä oikeasti tapahtuu. Rikolliset eivät jää kiinni, maa saastuu, ihmiset sairastuvat, mutta voiteluraha ratkaisee. Kuvaus tämän päivän Kiinasta on yhtenevä muun muassa Qiu Xiaolongin dekkareiden kanssa. Hän on Amerikassa asuva kirjailija, joka joutui lähtemään Kiinasta kritisoituaan maan päättäjiä.

Raha kulkee yhtenä juonteena kirjan läpi, tarkemmin rahan himo. Se on kuin koukku leuassa ja vie ihmistä. Sekä Suomessa että Kiinassa asuessaaan Xiaolong kysyy, koska rahaa on tarpeeksi, niin että aikaa jäisi myös muuhun? Hän ei saa muuta vastausta kuin että bisnestä on tehtävä kun bisnes sujuu. Mutta mitä ihminen tekee kalliilla kodilla, design-huonekaluilla ja kaikenmoisilla laitteilla, jos hän ei ehdi koskaan olla kotona?

Kieli Lohikäärmeen värit -kirjassa on herkullista. Lauseita pysähtyy paikoin lukemaan toiseen kertaan: “Muistot ovat kyteneet sisälläni niin pitkään, kyhjöttäneet mieleni perukoilla niin kauan, että ne ovat levittäytyneet sinne kuin homeinen sienirihmasto. Niiden irti repiminen sattuu ja vihloo, kuin nyppisin yksitellen hiuksia päästa.”

Ja sitten se miinus: epäuskottava loppu.

Jos joku pyrkii kaikin voimin löytämään vastauksen elämän ajan vaivanneeseen miksi-kysymykseen, toimisiko hän noin? Onneksi lukijaa ei sentään jätetä tietämättömäksi siitä, miksi asiat menivät kuten menivät.

Kokonaisuudessa kuitenkin hyvä lukuromaani. Kirjailija Pasi Pekkola on työskennellyt Kiinassa suomalaisen yrityksen palveluksessa ja tuntee kiinalaisen nykypäivän.

Lisää Kiinasta kiinnostavasti

Qiu Xialongin Kiina-dekkarit

Madame Mao

Harri Nykänen:Likainen Harri – 20 vuotta Erkon renkinä

Raksaduunari aloittaa työpäivää räntäsateen kastelemassa montussa pimeänä marraskuun aamuna ja miettii, kannattaisiko kokeilla kirjoittaa lehtijuttuja. Hän on kerran kirjoittanut jutun ilmaisjakelulehteen, ja se kävi helposti.

Nuori raksaduunari on Harri Nykänen, josta tulee Helsingin Sanomien rikostoimittaja. Kirjassaan Likainen Harri hän kertoo 20 vuodestaan Hesarissa. Nykänen on myös kirjailija Raidin ja Ariel Kafkan takana.

Kohta marraskuisen aamun jälkeen Nykänen huomasi Laajasalon opiston ilmoituksen, pyrki ja pääsi. Yksi Lehdistö- ja tiedotusopin kurssin opettajista oli naimisissa Helsingin Sanomien taloustoimituksen esimiehen kanssa. Ope suositteli Nykästä kesätoimittajaksi Hesariin, jossa oli keskusteltu, että talon toimittajat ovat liian samanlaisia. Jotta jutut palvelisivat paremmin koko lukijakuntaa, toimittajia pitäisi tulla erilaisista taustoista. Harri Nykänen oli jotain muuta kuin yliopiston kasvatti. Hän oli kotoisin Itä-Helsingistä ja oli käynyt keskikoulun ja ammattikoulun ennen Laajasalon opistoa. Sen lisäksi hän kirjoitti hyvin.

Mitä sitten seurasi, se jää suomalaisen lehdistön historiaan. Ennen kuin Nykänen sai 20 vuotta myöhemmin lähtöpassit Hesarista, hän oli penkonut esiin lukuisia yhteiskuntaa täräyttäviä skuuppeja eli isoja uutisia, jotka ilmestyivät Hesarissa ennen muita lehtiä. Viimeisin niistä johti päätoimittaja Janne Virkkusen antamiin potkuihin.

Potkut olivat seuraus uutisesta, jonka johdosta myös Veikkauksen toimitusjohtaja Matti Ahde joutui eroamaan. Uutisessa Ahteen kerrottiin ahdistelevan nuoria naisalaisiaan. Nykäsen jutun jälkeen tehdyssä tutkinnassa todettiin seksuaalisten kähmintöjen kohteeksi joutuneita olevan niin monta, ettei siitä selvinnyt selittelyillä. Miksi sitten potkut, siitä lisää kohta.

Harri Nykäsen kirja on katsaus hänen menneiden vuosikymmenien skuuppiensa taustoihin. Kun itse muistaa ne uutiset, on kiinnostava lukea, mitä juttujen takana oli ja mitä kaikkea tarvittiin ennen kuin ne rävähtivät lukijan silmien alle aamukahvipöydässä. Samalla pääsee seuraamaan Hesarin toimituksen arkea ja miten arki muuttuu siitä, kun talon autonkuljettaja kuskasi Tamminiemen aidan takana passissa oleville toimittajille täytettyjä sämpylöitä.

Nykäsellä on uutisnenä ja hän on sitkeä penkomaan hämärältä haisevia asioita vastustuksista huolimatta. Hänestä on tehty vuosien varrella useita tutkintapyyntöjä, mutta hänet on todettu syyttömäksi lukuun ottamatta yhtä Julkisen sanan neuvoston huomautusta.

Harri Nykänen sanoo, että journalistin on kerrottava totuus silloinkin, vaikka uutinen paljastaisi ikäviä henkilöstä, joka kuuluu toimittajan tai hänen esimiehensä kavereihin tai edustaa samaa puoluetta tai maailmankatsomusta. Lehdistön on oltava vallan vahtikoira, sillä jos ei media seuraa vallankäyttöä puolueettomasti, kuka sen tekee?

Hesari-uran päättänyt tapaus Ahde on Nykäsen jymyuutisten joukossa tyypillinen siltä osin, että monen jutun piilotteluyritysten takana on suomalaisten päättäjien hyvä veli- ja siskoverkosto. Meillä ei virkamiehelle tarvitse maksaa, että saa asiaansa eteenpäin, mutta jos iso pomo sotkee omat ja firman rahat tai suosii sukulaisiaan, hänen vastuuseen saamisensa voi olla työn takana, kun pomolla on kavereita poliisijohdossa, syyttäjävirastossa tai mediassa. Mikäli pidätysmääräys on pakko antaa, sen kanssa voidaan viivytellä niin kauan, että epäilty ehtii karata tavoittamattomiin.

Kun Suomessa asuvaa brittitaustaista toimitusjohtajaa epäiltiin raskaan sarjan pedofiliasta sekä Suomessa että Englannissa, häntä etsittiin pidätysmääräyksen jälkeen niin laiskasti, että Nykänen epäilee juttua jarrutetun tahallaan. Nykäselle brittimies oli todennut puhelimessa ennen katoamistaan, että “tää juttu on paljon laajempi kuin voit kuvitella…”.

Kirjassaan Harri Nykänen kirjoittaa, että lukuisten muiden suomalaisten vaikuttajien tapaan myös Hesarin päätoimittaja Janne Virkkunen oli nauttinut vuosien varrella Veikkauksen avokätisesti tarjoamista vapaa-ajan aktiviteeteista ja Ahteesta oli tullut hänen kaverinsa. Hesari julkaisi lopulta kiemurtelun jälkeen uutisen, mutta versiona josta oli poistettu sekä yrityksen että toimitusjohtajan nimi. Harri Nykänen paljasti nimen seuraavalla viikolla Nelosen suorassa televisio-ohjelmassa Palaneen käryä, vaikka esimies oli kieltänyt nimen kertomisen. Nelonen oli Sanoman omistama, ja Nykäsen potkujen lisäksi kyseinen ajankohtaisohjelma lopetettiin siihen.

Kirja pistää miettimään myös sitä, minkälaiset verkostot tätä nykyä vetävät Suomessa yhtä köyttä tasapuolisuuden, oikeudenmukaisuuden ja totuuden kustannuksella. Nykänen toivoo, että Hesarin toimituskunnassa viime vuosien aikana tapahtunut sukupolven vaihdos vahvistaisi lehden riippumattomuutta ja objektiivisuutta, mutta pelkää, ettei käy niin.

“Jo nyt on nähtävissä, että mediaan on syntynyt nuoren polven toimittajien samanmielisten verkosto, jota yhdistää sosiaalisen median kloonaama arvomaailma”, hän kirjoittaa.

“Se vaikuttaa myös aihevalintoihin ja uutisten käsitelytapoihin. Ilmiö on sukua suomettumiselle, jolloin ne toimittajat ja poliitikot, jotka käsittelivät Neuvostoliittoa virallisesta linjasta poikkeavasti karkotettiin paratiisista. He olivat riitasointu kollektiivisessa hymistelyssä.”

Nykäsen painottaa, että toimittajien on kerrottava myös oman maailmankatsomuksen vastaiset faktat ja hyväksyttävä sekin, että kaikissa kulttuureissa on sekä hyviä että huonoja puolia. 

“Silti jo vuosia täkäläinen media on toiminut korostetun varovaisesti islaminuskontoa ja siitä versoavia kielteisiäkin ilmiöitä kohtaan, vaikka kristinuskoa ja sen perinteitä kritisoidaan ankarasti. Samaan aikaan kun kirkosta erotaan kriittisyydestä sen konservatiivisina pidettyjä arvoja kohtaan, vaietaan islamin monin verroin vanhoillisemmista, naisia ja vähemmistöjä alistavista arvoista”, Nykänen arvioi.

Mutta mitä näitä tässä referoimaan, lisää voi lukea kirjasta.