Isoisoäidin
nimi oli ehkä Esther. Kukaan ei ollut varma, sillä isoisä sanoi häntä äidiksi,
ja muut puhuivat babushkasta, ja sitten oli myöhäistä kysyä.
Babushkan
liikkuminen oli huonoa. Sen vuoksi hän jäi Kiovaan, kun muu perhe pakeni kaupungista
saksalaisten lähestyessä elokuussa 1941. Babushka hyvästeltiin ajatellen, että
kesän jälkeen nähdään taas.
Kun babushka
kuuli, että kaduille oli tullut julisteita, joissa käskettiin jokaisen
juutalaisen mennä määräpäivänä kokoontumispaikalle, hän alkoi laittautua
matkaan. Naapurit estelivät, ettehän te pysty edes kävelemään. Mutta käsky on
käsky, babushka ajatteli, ja määräpäivänä hän lähti raahustamaan kohti
kokoontumispaikkaa.
Eihän hän
ehtinyt mukaan, kaikki olivat jo menneet.
Mitä tehdä? Babushka näki kaksi saksalaissotilasta seisomassa
risteyksessä ja meni kysymään heiltä neuvoa. Toinen sotilaista ampui hänet
keskeyttämättä keskustelua kaverinsa kanssa, kertoi talonmies, joka seurasi
babushkan kulkua ikkunasta.
Katja
Petrovskajan kirja Ehkä Esther kertoo hänen sukunsa tarinaa. Idea on sama kuin
Amos Ozilla romaanissaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä: yleinen kerrotaan
yksityisten ihmisten kautta. Ozin kirja kertoo tapahtumista 1800-luvulta
lähtien, Petrovskajan tarina kulkee ensimmäisen maailmansodan tietämiltä
nykypäivään.
Jos haluaa
lukea kunnon lukuromaanin, kannattaa tarttua Oziin. Vaikka sekin tekee mind map
–tyyliin kiepauksia siellä ja täällä, Oz letittää ne selkeästi päätarinaan.
Petrovskajan
kirja on poukkoilevampi ja sirpaleisempi. Hän kertoo, kuinka etsii sukulaisista
tietoja googlaamalla ja matkustamalla eri maissa, ja kommentoi sattumuksia ja
löytöjä samaan tapaan kuin juttelisi päivällispöydässä. Lukijalta vaatii
enemmän tarkkuutta pysyä kärryillä kuin Ozin kirjaa lukiessa. Kokonaisuus Ehkä
Estheristäkin tulee, mutta reikäisempi.
Molemmat
kirjat kertovat eurooppalaisesta lähihistoriasta, Oz myös Israelin synnystä
maahanmuuttajaperheen silmin ja mitä sitten tapahtui.
Kukaan
ei voi valita aikaa, milloin elää. Äitini oli 9-vuotias, kun sota alkoi. Hän oli
evakkolapsi, eli pulan ja pelon keskellä ja kantoi huolta rintamalla olleista
isoistaveljistään. Mummoni taas näki nuorena, kuinka suomalaiset jakautuivat kansalaissotaan, ja pakeni Helsingin taisteluja pieneen torppaan Iittiin. Minä
olen saanut elää lisääntyvässä yltäkylläisyydessä ja ilman sotia. Nyt olemme
keskellä eurooppalaista pakolaiskriisiä, josta ei vielä tiedä, mihin tässä
mennään.
Elämän
raamit ovat, mitkä ovat. Historian suurten liikkeiden keskellä ihmiset elävät arkeaan
päivä päivän perään, miettivät mitä syödään, opiskelevat, tekevät työtä, rakastuvat,
perustavat perheitä.
Tulevaisuudessa
tämäkin aika pelkistyy
lyhyeksi yhteenvedoksi. Siinä ei
kerrota, mitä me nyt elävät tunnemme, pelkäämme, petymme, iloitsemme ja
toivomme. Amos Oz ja Katja
Petrovskaja vievät lukijan jo historiaksi muuttuneeseen menneisyyteen, heidän
arkeensa, jotka elivät silloin.
Samaa
aihepiiriä