Erik Axl Sund: Varistyttö

Tästä kirjasta jää vastenmielinen olo. Tätä kirjaa ei kannata ostaa.

Varistyttö kertoo pedofiileistä, sukurutsasta ja sadistisesti kidutetuista pikkupojista. Kaiken perverssimatskun jälkeen kirja tekee vielä senkin, että juoni jää kesken. Kirjakaupan myyjän mainoslauseiden huijaama asiakas ostaa kirjan, joka ei edes ole kirja vaan jatkokertomuksen ensimmäinen osa, ilman että myyjä sanoo sitä. 

Naistenlehden jatkokertomuksen aloittava tietää, että juttu jatkuu seuraavassa numerossa, mutta kirjan ostaja luulee ostavansa paketin alkuineen ja loppuineen. Tässä hän ostaa puolitekeleen, eikä sitä mainita missään kohtaa kirjan kansiteksteissä.

Varistyttö aloittaa uuden ruotsalaisen dekkarisarjan, jonka päähenkilö on rikoskomisario Jeanette Kihlberg. Sarjassa ilmestyy kuulemma kaksi seuraavaa osaa vielä tämän vuoden puolella. Lienevätkö yhtä vastenmielisiä:

”Kärpäset olivat käyneet pojan ruumiin kimppuun ja punakeltaisia jyväsiä oli kerääntynyt pojan silmäkulmiin ja hänen nenänsä ja suunsa ympärille. -- Pojan silmät oli osittain syöty. Kasvoissa hänellä oli isoja verenpurkautumia. Myös tältä pojalta oli poistettu sukuelimet…” ja sitä rataa eteenpäin vuorotellen pedofilia- ja sukurutsakuvauksien kanssa.

Edes päähenkilö Jeanette Kihlberg ei ole millään lailla sympaattinen. Perhe jää aina kakkoseksi. Mitä kasvaa pojasta, jonka äiti ei ole just koskaan paikalla, eikä taaskaan muista lupauksestaan huolimatta pojan jalkapallojoukkueen tärkeää loppuottelua?

”Jeanette tajusi, että hänen tutkimansa kuolleet pojat saivat häneltä enemmän huomiota kuin hänen oma elävä poikansa. Mutta hän ei voinut tehdä asialle mitään. Vaikka Johan olikin tänään tyytymätön ja oikeutetusti sitä mieltä, että äiti laiminlöi häntä, joku päivä hän toivon mukaan ymmärtäisi. Ymmärtäisi, että hänen asiansa olivat aika hyvin. Katto pään päällä, ruokaa pöydässä ja vanhemmat, jotka siitä huolimatta, että olivat uppoutuneet omiin asioihinsa, rakastivat häntä yli kaiken.”

Saahan sitä sanoa, että rakastaa, mutta lapset lukevat tekoja, eivät sanoja. Se, mikä on sinulle tärkeintä, mille aikasi annat, on sinulle rakkainta, puhut mitä puhut.

Jeanette törmää koko ajan naisvastaiseen poliisipäällikköön ja hyväveliverkostoituneeseen syyttäjään, mutta on ah, niin sinnikäs, ettei välitä kielloista, vaan tutkii juttua edelleen. Samaa lajia on Liza Marklundin kirjojen Annika Bengtzon, mutta toisin kuin Annika Jeanette ei hokaa syyllistä.

Kirja on kuitenkin kirjoitettu koukuttavasti. Juonensäikeitä kuljetetaan eteenpäin lyhyinä lukuina, ja säikeet solmiutuvat yhteen matkan varrella. Lukemista jatkaa, vaikka alkaa hyppiä sadististen kuvausten yli, koska haluaa tietää edes syyllisen, kun nyt kerran aloitti, ja miten hänet saadaan kiinni. No, ei siis saada.

Luen dekkareita, koska tykkään hyvin rakennetusta juonesta, arvoituksesta ja ratkaisusta. Ongelma ja ratkaisu irrottavat ajatukset tehokkaasti arjesta. Mutta riittää, että dekkarissa kerrotaan alkutilanne ja sitten lähdetään etsimään syypäätä. Kuvottavat yksityiskohdat voi jättää mappeihin. Syyllinen on myös ehdottomasti saatava kiinni, kaikki muut loppuratkaisut ovat lukijan kusettamista.

Erik Axl Sund ei toki ole ensimmäinen, joka lähtee kilpailemaan sadistisissa yksityiskohdissa. Vastenmielisyyksillä mässäilee muun muassa Patricia Cornwell, minkä vuoksi olen jättänyt hänen kirjansa. Mutta Sund menee vielä pitemmälle toistojensa kanssa.

Maailmassa on paljon pahaa. Näitäkin tapahtuu koko ajan, totta. Ihmisten täytyy tietää, totta. Mutta tietoon ei tarvita yksityiskohtaisia kuvauksia. Päinvastoin, sadistiset yksityiskohdat turruttavat ja toleranssi laskee. Kun ajattelee uhreja, on vihoviimeinen häpäisy kaiken päälle, että heidän kohtaloistaan tehdään ”viihdettä”.

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Kokonaisuutena Kuninkaan Anna on hyvä kirja.  Siinä on mainio tarina, kiinnostavia henkilöitä ja kaunis kieli. Kielen vuoksi kirjaa on pakko lukea hitaasti, vaikka tarina vetää ja tekisi mieli ravata eteenpäin saadakseen tietää, mitä sitten tapahtuu.

Romaani sijoittuu Kökariin. Se kertoo Kuninkaan torpan Annan matkasta pikkutytöstä vanhaksi naiseksi ja hänen ympärillään olevista ihmisistä. Anna asuu vuosikymmeniä pois saarelta, mutta Kökar on silloinkin läsnä hänen elämässään. Hän tekee valintoja, myös vääriä valintoja. Jokainen valinta vie johonkin suuntaan. Anna on elävä ihminen, psykologisesti taiten kuvattu, joka tuntee, tekee, ajattelee ja muuttuu kokemustensa myötä.

Jos sen linjan ottaa, ihminen löytää aina aihetta nurkua jostain. Elämä maistuu silloin pahalta omassa suussa ja vielä ankeampaa on niillä, jotka joutuvat elämään valittajan kanssa. Anna selviää siitäkin.  Hän vaikenee, hillitsee itsensä - no, lukija kyllä kysyy, että olisiko ollut parempi jossain vaiheessa saada pultit ja kieltäytyä kuuntelemasta enempää äyskimistä ja valitusta?

Anna on toisaalta sanavalmis ja rohkea sanomaan, itsenäinen ja itsepäinenkin. Samanaikaisesti hän antaa joidenkin ihmisten kävellä ylitseen, käyttää itseään hyväksi ja antaa heille loputtomasti anteeksi.

Anteeksi kannattaa ilman muuta antaa, sillä jos alkaa kantaa kaunaa ja katkeruutta, siinä myrkyttää ensimmäiseksi oman elämänsä. Mutta anteeksianto ei tarkoita sitä, että antaa toisen jatkaa hyväksikäyttöä. Miksi Anna suostuu sellaisiin suhteisiin, siihenkin hän löytää syyn, kun elämänviisautta karttuu.

Kuninkaan Anna on kokonaisuutena hyvä kirja, mutta ei kokonaan hyvä. Loppu lätsähtää harmittavasti. Kun kirja muuten on tarkka ja syvä kuin maisema näköalaikkunasta merelle, loppu haprastuu näkymäksi valoverhon läpi. Taas kerran kaipaa kustannustoimittajaa, joka olisi antanut kirjailijalle palautetta: jätä pois turhat, mihinkään johtamattomat rönsyt kuten kansanedustajaluku, ja tiivistä Annan loppuvuodetkin kompaktiksi tarinaksi.

Loppu ei kuitenkaan vaikuta kokonaisuudessa niin paljon, etteikö Kuninkaan Annasta voi silti sanoa: hyvä kirja.