Leena Lehtolainen:Rautakolmio

Leena Lehtolaisen uusimman Maria Kallio -dekkarin lukeminen on kuin söisi lihamakaronilaatikkoa. Ihan ookoo perusruokaa, mutta joka haarukallinen on sitä samaa. Rautakolmio on dekkarina sujuva, mutta rutiinilla kirjoitettu. Ammattikirjailija osaa suunnitella juonen ja viedä sitä eteenpäin, mutta tarina on vähän tasapaksu, vaikka Tannerin kaikki perheenjäsenet ovatkin tavalla tai toisella kummallisia. Missään kohtaa juonta ei edes ala jännittää, miten henkilöt pulmapaikasta selviävät.

Kirjassa muistellaan pitkin matkaa Maria Kallion vanhoja keissejä. Milloin mikäkin tuo Marian mieleen milloin minkin vanhan jutun. Lehtolaisen vakiolukijalle ne ovat tuttuja, satunnaislukija jää ulkopuoliseksi viittauksista. Tarinaan yritetään saada nostetta Marian vanhalla suolalla, mutta sekin jää jotenkin litteäksi.

Mielenkiintoinen pikkuhuomio on se, että Lehtolainen puhuu miespoliiseista johdonmukaisesti sukunimellä, Puupponen ja Koivu, mutta naispoliiseja tytötellään, he ovat koko ajan Jenna ja Laura.

Loppuratkaisu on looginen, edelleen ammattilaisen työtä. Mutta sen verran kiemurainen se on,  että senkin ottaa vastaan toteamalla: aha.

Summa summarum: kyllä tämän kanssa monen tunnin junamatka meni, mutta on Lehtolainen kirjoittanut repäisevämpiäkin dekkareita.

Sahar Delijani:Jakarandapuun lapset

Yhteispelillä se sujuu! Reza Pahlavi, Irania itsevaltiaana hallinnut shaahi syöstiin vallasta vasemmistolaisten, perustuslaillisten ja islamilaisten yhteisin voimin vuonna 1979.  

Mutta islamistit jymäyttivät uuden kumouksen. Aiemmat kumppanit pudotettiin pulkasta, kun ajatolla Khomeini nousi maan korkeimmaksi johtajaksi. Khomeinin linja oli sotilasvaltaa niitattuna tiukkaan ääri-islamilaisuuteen, ja hän ryhtyi vangitsemaan ex-kavereitaan, vasemmistolaisia ja perustuslaillisia.

Jakarandapuun lasten ensimmäisessä luvussa eletään aikaa neljä vuotta shaahin lähdön jälkeen. Vasemmistolaiset, jotka eivät ole ehtineet paeta maasta, vangitaan. Vangittujen lapset jäävät sukulaisten hoiviin. Raskaana olevat synnyttävät vankiloissa, minkä jälkeen vauvat viedään pois.

Sahar Delijanin kirja kertoo, minkälaisia aikuisia kasvaa näistä ”jakarandapuun lapsista”. Heidän elämäänsä saattaa vuosien jälkeen ilmestyä vankilan kuluttama vieras nainen, jota täytyy sanoa äidiksi ja joka vie mukanaan.

Kolmekymppinen Delijani on itse syntynyt Evinin pahamaineisessa vankilassa Teheranissa. Hänen molemmat vanhempansa olivat poliittisia vankeja. Kun tytär oli 12-vuotias, vanhemmat vapautettiin, ja perhe muutti Yhdysvaltoihin.

Delijani on kirjoittanut vanhempiensa ja sukunsa tarinan kiinnostavaksi romaaniksi. Juoni kertoo eri henkilöiden vaiheista, jotka loppupuolella nivoutuvat yhteen. Kun jakarandapuun lapset ovat aikuisia, he kysyvät, onko mikään muuttunut? Valtaapitävien vastustajia suljetaan edelleen vankiloihin, jos he eivät ehdi paeta ulkomaille.

Kirja etenee hyvässä rytmissä, juonenkäänteet pitävät otteessaan ja henkilöiden kautta avautuu näkymä iranilaiseen arkeen. Vain yhden kysymyksen veivaaminen alkaa pitkästyttää ja se on juonen loppuvaiheessa: onko se ongelma, että toisen nuoren isä oli vangitsija, toisen vangittu.

Lukija kysyy, mitä sitten? Eiväthän lapset ole vastuussa niistä valinnoista, mitä heidän vanhempansa ovat tehneet, sen enempää kuin vanhemmat eivät voi vastata aikuisten lasten teoista. Oleellista on se, mitä valintoja jokainen itse tekee, isä, äiti, poika ja tytär.  

Mutta toisaalta samalla lailla Kjell Westön uusimmassa kirjassa, Kangastus, tapahtumiin vaikuttaa se, kuka oli 20 vuotta aikaisemmin punaisten puolella, kuka valkoisten. Vielä 60-luvullakin suomalaiset tiesivät tarkasti, millä puolella heidän sukunsa oli ollut. Vasta aika on hävittänyt rintamalinjat.

Jakarandapuun lapset  on hyvä romaani. Erityismaininnan ansaitsee kirjan kieli, joka on erinomaista, kauniita kielikuvia ja soljuvaa kerrontaa - ilmeisen hyvä kääntäjä myös.

”Aika oli loputon, se laajeni Azarin ympärillä, nielaisi hänet, veti hänet upoksiin.”

”Vuoret sulautuvat märkään, murheelliseen taivaaseen. Harmaat pilvet häilyvät tasankojen yllä, niin matalalla, että melkein tuntuu kuin hän voisi nostaa kätensä ja vetää paksut, pöyheät tukot erilleen.”

Samaa aihepiiriä

ovat myös Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin ja Toista maata:

Mistään kotoisin kertoo Iranista paenneiden vanhempien teini-ikäisistä lapsista Ruotsissa. 

Toista maata kuvaa Ruotsissa kasvaneiden siskosten matkaa Teheraniin tapaamaan sukulaisiaan. Kulttuurien törmäykset synnyttävät hersyviä tilanteita, ja samalla kirjat analysoivat tarkkanäköisesti sekä Ruotsia että Irania.

Leo Tolstoi:Anna Karenina

”Kuka tahansa upseeri voi rakastua naimisissa olevaan naiseen”, Leo Tolstoi tuhahti. Hän oli hämmästynyt ja harmissaan siitä, minkälaisen suosion hänen Anna Kareninansa oli saanut.

”Sellaisesta ei todellakaan ole vaikea kirjoittaa, eikä sellaisessa ole mitään hyvää. Koko kertomus on kehno ja tarpeeton”, hän kirjoitti päiväkirjassaan.

Romaani kertoo nuoresta Anna Kareninasta, joka on naimisissa paljon itseään vanhemman miehen kanssa ja on pienen pojan äiti. Nuori ja komea kreivi Vronski alkaa piirittää Annaa, joka rakastuu päälakea myöten. Hän jättää miehensä ja lapsensa ja lähtee Vronskyn matkaan. 

Kun ensi huuma haihtuu, Vronskyn alkaa tehdä taas mieli seurapiirien kekkereihin. Hänet otetaan siellä ongelmitta vastaan, mutta Anna ei ole enää tervetullut mihinkään. Kertomuksen lopussa Anna hyppää junan alle. Kreivi Vronsky jatkaa elämäänsä. Seurapiirileijonan maine on vain kasvanut lemmentarinan myötä.

Luin Anna Kareninan ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, enkä voinut käsittää, kuinka äiti saattaa hylätä pienen lapsensa olipa mies miten ihana ikinä. Olin myös syvästi loukkaantunut siitä, miten kahdenlaisella moraalilla seurapiirit suhtautuivat Annaan ja Vronskyyn. Toinen oli loppuikänsä eristykseen tuomittu huono nainen, toinen oli tervetullut takaisin piireihin heti, kun mieli teki. Samoja kysymyksiä huomaan miettiväni edelleen, vaikkei tarina enää pyöristäkään silmiä niin suuriksi kuin aikanaan.
 

Romaani ilmestyi aluksi sanomalehdessä jatkokertomuksena. Ensimmäinen luku julkaistiin vuonna 1875, ja Tolstoi jatkoi tarinaa sitä mukaa kun sanomalehteen tarvittiin seuraava osa. Ilman kustantajan kanssa tehtyä sopimusta Tolstoi olisi jättänyt romaanin kesken ja hävittänyt puoliväliin ehtineen tekeleen.

Anna Kareninan tarinankulkuun vaikutti kaksi skandaalia.

Tolstoin kanssa samoilla seuduilla asui nelikymppinen tilallinen, yhden lapsen isä, jonka vaimo kuoli. Mies ylipuhui hyvästä perheestä lähtöisin olevan rakastajattarensa Anna Stepanovan muuttamaan luokseen asumaan, mutta ei suostunut avioitumaan hänen kanssaan. Avoliittoa oli kestänyt jo monta vuotta, kun isäntä palkkasi pojalleen kotiopettajattaren, kauniin nuoren saksalaistytön. Jonkin ajan päästä mies kertoi Annalle menevänsä naimisiin kotiopettajattaren kanssa.

”Anna Stepanova lähti talosta sekasortoisin mielin. Mukanaan hän kantoi pientä punaista laukkua. Hänet nähtiin kulkemassa hajamielisen näköisenä rautatieaseman laiturilla. Asemapäällikkö kysyi, aikooko hän nousta seuraavaan junaan. Vastaamatta kysymykseen Anna kiiruhti laiturin toiseen päähän. Asemalle oli tulossa tavarajuna ja koko laituri tärisi. Anna heitti laukun sivuun, teki ristinmerkin, veti hartiat kyyryyn ja heittäytyi eteenpäin, suoraan saapuvan junan alle”, Sonja Tolstaja, Leon vaimo, kertoo päiväkirjassaan.

Anna Stepanovan itsemurha tapahtui vuonna 1872.

Toinen skandaali oli jatkunut pitkään ja jatkui yhä siinä vaiheessa, kun Tolstoi kirjoitti Anna Kareninaansa. Venäjän tuolloinen tsaari Aleksanteri II oli vuonna 1866 ottanut rakastajattarekseen 16-vuotiaan ruhtinatar Jekaterina Dolgorukajan. Jekaterina ei oikein voinut sanoa tsaarille, että ei käy. Tsaarin vaimolla, keisarinna Marialla, ei myöskään ollut sanomista asiaan.

Tsaari kuljetti Jekaterinaa avoimesti mukanaan seurapiiritilaisuuksissa. Seurapiirit paheksuivat moista, ja lakkasivat kutsumasta Jekaterinaa juhliinsa. Kun Jekaterina järjesti juhlan, kukaan kutsutuista ei tullut. Seurapiirit eristivät hänet.

Leo Tolstoi kertoo päiväkirjassaan saaneensa tsaarin rakkaussuhteesta ainekset Anna Kareninan ja Vronskyn tarinaan, mutta tarina alkoi tympiä häntä. Vuonna 1875 Tolstoi kirjoitti päiväkirjaansa: ”Ryhdyn taas työskentelemään ikävän, vulgaarin Kareninani parissa. Ainoa toiveeni on saada se valmiiksi niin pian kuin mahdollista. ”

Seuraavana vuonna uusimpia oikovedoksia lukiessaan Tolstoi kirjoitti:

”Kaikki siinä on viheliäistä, ja koko juttu  pitäisi kirjoittaa uudelleen, myös se, mikä on jo ilmestynyt, pyyhkiä yli, heittää pois, hylätä. Minun pitäisi kirjoittaa jotain uutta tämän sotkun asemesta, josta ei tiedä, onko kyseessä lintu vai kala.”

Kahden vuoden jälkeen Tolstoi kirjoitti luvun, jossa Anna Karenina heittäytyy junan alle. Kertomuksen ei ollut alun perin määrä loppua niin, mutta Tolstoi oli joutunut tarinan kanssa umpikujaan ja päätti surmata sankarittarensa. Romaani ei kuitenkaan ollut valmis, hänen piti vielä kertoa, mitä muille henkilöille tapahtui.

Tolstoi jatkoi Anna Kareninaa samaan aikaan, kun Venäjän ja Turkin välille syttyi sota (1877-1878). Hän kirjoitti romaanin viimeisiin lukuihin vahvan poliittisen kannanoton: Venäjän ei pidä sekaantua turkkilaisten ja serbien väliseen sotaan, vaan sieltä on tultava pois.

Kustantaja kieltäytyi painamasta Tolstoin kirjoittamaa loppua. Sen sijaan hän julkaisi sanomalehdessään ilmoituksen, että kertomus on päättynyt Anna Kareninan kuolemaan.

Mutta mitä tapahtui Jekaterinalle, tsaarin pokaamalle nuorelle ruhtinattarelle?

Jekatarina sai tsaari Aleksanteri II:n kanssa neljä lasta. Suhde oli tehnyt tsaarista epäsuositun hovipiireissä, ja hänen poikansa, kruununperijä, arvosteli isäänsä  julkisesti moraalittomasta elämästä. Lopulta tsaarikin joutui elämään puolittain eristettyä elämää - Jekaterinan aatelisto oli eristänyt jo suhteen alussa.

Keisarinna Maria sairasti pitkään. Kun hän oli kuolemaisillaan, tsaari kiirehti muuttamaan Jekaterinaa lapsineen palatsiin. Lapset asuivat kuolevan keisarinnan huoneen yläpuolella. Kun keisarinna kuoli vuonna 1880, tsaari avioitui salaa Jekaterinan kanssa. Hän oli päättänyt kruunauttaa uuden puolisonsa keisarinnaksi, mutta ei ehtinyt. Vallankumoukselliset heittivät tsaaria kohti Katariinan kanavan rantakadulla pommin. Pommi  haavoitti häntä kuolettavasti. Tsaarin toinen jalka oli irti, toinen oli murskana ja vatsa oli revennyt, kun hänet kannettiin palatsiin. Hän kuoli saman päivän iltana, 13. maaliskuuta 1881.

Jekaterina muutti tsaarin kuoltua Ranskaan. Hänen ja tsaarin lapsista kauimmin eli tyttäristä nuorempi, joka kuoli yksinäisenä ja varattomana vuonna 1959 Haylingin saarella, Englannin etelärannikolla.

Lähde: Sonja, kreivitär Tolstaja by Anne Edwards